Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Praesent et aliquam arcu. Vivamus dapibus lorem sit amet mi porttitor consectetur. Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Nunc rutrum convallis libero eget malesuada. Vivamus ut efficitur magna, at dignissim diam. Fusce tempor nisi tellus, non efficitur risus interdum ac. Aenean eu nisl dolor. Etiam aliquet, nulla a gravida congue, risus nulla sodales urna, non varius enim arcu consequat magna. Nullam non varius nisl.
Duis vel eleifend mi, ullamcorper interdum dui. Nulla tristique consequat leo ac faucibus. Praesent mattis risus sodales ante laoreet imperdiet. Nunc sed leo nec libero posuere ullamcorper a quis justo. Duis ac bibendum nibh. Sed a pulvinar est. Pellentesque facilisis lectus at tortor fermentum imperdiet.
syyskuu 2022
Edellisen foorumin koettua teknisiä ongelmia, päätimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja rakentaa kokonaan uuden foorumin. Parhaillaan paikkoja laitetaan uuteen uskoon, mikä onkin oiva hetki hypätä mukaan Edsvikin arkeen: meillä on tallipaikkoja auki! Yhteyttä voit ottaa esimerkiksi instagramissa @virtuaalitalli.edsvik tai keskustassa @riri. Uuden alun kunniaksi myös tapahtumia on luvassa ennemmin tai myöhemmin syyskuun aikana, pysy valppaana!
Pohdinnassa on myös yhteinen keskustelukanava kirjoittajille: whatsapp, discord - mikä? Gallup tulossa.
Siellä missä tapahtuu- siellä on myös Vanilja. Naisen elämään kuuluu huoletonta sähläämistä niin tallilla kuin hevosenlannan hajuisen miljöön ulkopuolellakin, ja näistä kommelluksista (sekä toki niistä onnistuneista hetkistä) pääset lukemaan täältä.
Post by Vanilja Verhelst on Sept 24, 2022 15:14:08 GMT
24.9.2022. Vuodet vierivät
“Heikutikeikuti kuka lähtee mun kanssa maastoon?” kailotan sosiaalitilan ovelta, jonne on kerääntynyt ihan kiitettävä määrä porukkaa. Ilmankos, onhan pöydällä pullakori. Paitsi, että se on enää vain kori. Ne pullat ovat jo päätyneet parempiin suihin, ja nyt kylläiset syöjättäret (plus pari jätkää) röllöttävät sohvalla kuka mitenkin siihen sattuu mahtumaan. “Onks pakko?” Deevan omistaja Tia virnistää sohvannurkasta. “Nonii, sä lähet. Muita? Ja sulla on muuten sokerimuru suupielessä” totean virnistäen. “Me muut treenataan” Carola sanoo painottaen viimeistä sanaa. “Siltä näyttää. Tosi vaativan näköstä porsastelua, kuka tahansa ei pysty vetämään viittä pullaa kahdessakymmenessä minuutissa!” Samuel röhönauraa ja naurunsa seassa vahingossa röhkäisee, jolloin koko sosiaalitila repeää nauruun.
Lopulta olin saanut mukaani Tian ja uuden tallilaisen Nooran mukaani. Hevosten varustaminen sujuu joutuisasti rupatellen ja tutustuen. Itsekään en juuri Nooraa tuntenut kuten ei Tiakaan, mutta jo hetken päästä juttelemme jo kuin vanhat tutut. “Mulla on sitten surkea suuntavaisto” Noora julistaa päästessään rautiaan Wanda-tammansa selkään tallin pihassa. “Niin on mullakin, mut toistaseks oon täällä pärjännyt eksymättä” tsemppaan. “Niin no, etpä säkään oo tainnut kertaakaan siellä maastossa yksin käydä...” Tia irvistää hyväntahtoisesti tietäesn, että se on aivan totta. “Leipäläpi umpeen ja potta päähän, sä saat olla sit meidän oi niin mahtava suunnannäyttäjä” sanon ja näytän keskisormea kieltä näyttäen samalla kun säädän jalustimia oikean pituiseksi. “Se on tainnut olla mun rooli aina ennenkin” Tia tuhahtaa ja nousee ratsunsa selkään. “Hiiohoi ja eteenpäin sanoi mummo lumessa! Vasemmalle!” Huudahdan ja lähden johdattamaan joukkoa risteyksestä johtavalle polulle. “Vani, se on oikea” Tia sanoo hiljaa ja kääntää ruunikonkirjavan tammansa sinne oikeaan vasempaan. Noora seuraa tammansa kanssa kikatellen perässä, ja niinpä tyydyn pitämään perää jononjatkeena.
Tuisku pärskähtelee ja venyttää kaulaansa kävellessämme leveällä hiekkatiellä. Edessä oleva Wanda huiskii hännällään syksyn viimeisiä ötököitä ja etummaisena oleva Deeva nappaa aina silloin tällöin tien reunalta ruohonkorsia suuhunsa. On kirpeä syyspäivä ja jossain kaukana raakkuu varis. Mietin kävellessämme kuluneita vuosia Edsvikissä. Olimme Tuiskun kanssa käyskennelleet Aihojoella jo vajaa kolme vuotta. Ja kolmessa vuodessa oli totisesti tapahtunut paljon. Lukuisat uudet ystävät, naimisiinmeno, muutto ensimmäiseen ikiomaan asuntoon, ensimmäisen oman koirani Hymyn kuolema ja pikkuruisen novascotiannoutaja-pentu Edin muuttaminen taloon, luokanopettajaopintojen aloittaminen yliopistossa... Vuodet ovat olleet kiireisiä, eikä meno ja meininki toistaiseksi näytä hiljenevän. Syksyä värittää kandiprojektin aloittaminen, oman kodin remppailua ja mahdollisesti reissu Belgiaan Tomin vanhempien luokse. Toisaalta tekemisen paljous ei haittaa. Oikeastaan se on se, joka tekee arjesta minun näköistäni. “Otetaanko ravia?” Tia kysyy jonon etuosasta ja siirtää vastausta odottamatta hevosensa raviin. Tuisku piristyy heti ravi-sanan kuullessaan, nostaa päänsä korkealle ja lähtee steppailemaan odottaessaan raviapuja. Kerään ohjat käsiini ja annan ravipohkeet, jolloin ori pyyhältää ratsukoiden perään reippaalla ravilla. Hiekkatie kahisee kavioiden kopistessa sen pintaan. Ääni nostattaa hymyn huulille. Ai että mä rakastan elämää.
Post by Vanilja Verhelst on Sept 26, 2022 15:43:49 GMT
26.9.2022. “Ihan hetki vain”
Ilta on jo pitkällä ja se kuuluisa “ihan vaan nopee tallikeikka” oli venynyt jo muutamaa tuntia suunniteltua pidemmäksi. Takana oli jo ratsastus, Tuiskun kaikkien loimien pesu talvea varten sekä karsinan perusteellinen puunaus. Jos kerran siivotaan- siivotaan sitten kunnolla. Ja se todella oli tarpeen, sillä Tuisku oli saanut kerättyä melkoisen lemmikkifarmin hämähäkeistä, jotka seiteillään verhosivat karsinan ikkunaa.
Hinkatessani keskittyneenä Scrub Mommy-sienellä (jos uusin lempiostos on siivoussieni, voi kai sanoa tulleensa aikuiseksi) pinttynyttä lantatahraa karsinan vaaleasta seinästä kieli keskellä suuta en huomaa lainkaan Samuelia, joka on hiipinyt selkäni taakse. “Terrrrrrve!” poika päräyttää kovaan ääneen. Sieni kimpoaa kädestäni ja olen lentää turvalleni vaalealle purupeitteelle. “HYI VITT-” kiljaisen haukkoen happea. Samuel virnistää tajutessaan, että onnistui säikäyttämään pahaa aavistamattoman ystävähyvän. “AI noinko ruma mä oon” hän kiekaisee muka loukkaantuneena. “Sitä vaan et haluuksä ratsastaa Kirpun” kikkarapää jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siinä meni viimeiset uskottavuuden rippeet käsitteestä “ihan nopea” jonka määritelmän olin juuri ennen kotoa lähtöä opettanut Belgiasta Suomeen muuttaneelle miehelleni Thomasille.
Maneesiin saapuessani välipalapatukka kourassa sekä Samuel että hevonen kirmaavat oitis luokseni kuullessaan muovikääreen rapinaa. “Anna haukku” poika sanoo käsi ojossa vaativaan sävyyn. “Ihan ku et ennen ois ruokaa saanu” tuhahdan mutta ojennan mansikkamyslipatukan kuitenkin Samuelille, jonka käsitys sanasta haukku tarkoittaa puolikasta patukkaa. Ääliö. “Ota se vaikka maksuna siitä et saat kavuta tän selkään” hän sössöttää suu täynnä myslipatukkaa ja ojentaa taskustaan Kirpulle palan porkkanaa. “Saakeli mikä myyntikeisari, ensin tulee tarjoomaan ratsastusta ja paikalle päästyä alkaa kerjäämään palkkaa” virnistän kavutessani jakkaran kautta satulaan. “Ei sitä elämässä ilman bisnestaitoja pärjää. Caro muute sano et mä voisin hakee Hankeniin!” Samppa irvistää iloisesti. Samuel kauppakorkeakoulussa- no, miksipä ei. On se ainakin parempi koulussa kuin mä ikinä. “Onnea ja menestystä” totean säätäessäni jalustimia lähes kymmenen reikää lyhyemmiksi. Kirppu hamuaa bisnesäijän taskusta lisää porkkanaa. “Älä heppa ees kuvittele.” ruskeasilmäinen pojankloppi sanoo ilmeettömästi puhelintaan tutkien.
Tuiskun karsinanaapuri yllättää minut reippaudellaan. Se tahtoisi paahtaa pää kirahvin lailla täysiä eteenpäin ja sählätä mitä milloinkin, jolloin minulla on pieniä haasteita pitää Kirppu aisoissa. Kun on muutaman vuoden ratsastanut vain omalla suomenhevosella, meinaa unohtaa kuinka muut hevoset oikein toimivat. Ravailemme volttikahdeksikolla, johon on raahattu pari puomia. Se kuuntelee avut suurimmaksi osaksi tosi kivasti, vaikka välillä pidätteet tuntuvat menevän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Puomeilla se nostelee jalkojaan korkealle, vaikka maahankaivettuina niiden korkeus ei yllä edes kymmeneen senttiin. Kai se kuuluu estehevosen egoon, tai jotain. “Kehtaatko laittaa mun puhelimesta Tomille viestiä et oisin valmis jos se tulis hakee” kysyn ja osoitan maneesin reunalle, jonne olen luurini jättänyt. Samuel tottelee kiltisti ja kipittää toteuttamaan pyyntöni samalla kun mä itse siirryn laukkaympyrälle. Kirpun laukka on suurta ja ilmavaa. Minulla on hieman vaikeuksia pystyä istumaan satulaan, ja saankin todella laittaa vatsalihakset koetukselle sitä yrittäessäni. Tummanruunikko on kaikin puolin mukava ratsastaa, ja tähänastisen ratsastushetkemme aikana olen tainnut kehittää sitä kohtaan pieniä ihastuksen tunteita. Sitä ei toki tohdi ääneen sanoa, sillä olin uskollisesti luvannut Tuiskulle sen olevan elämäni ainoa hevosrakkaus. Ja kukapa sitä hevosensa luottamusta menisi pettämään...
Loppuravien ja käyntien jälkeen annan tummanruunikolle vuolaat kehut ja taputukset kaulalle. Se venyttää lihaksikasta kaulaansa tyytyväisenä, ja näkee tilaisuutensa tulleen. Se asettuu päättäväisesti Samuelin vierelle, ja siitä näkee, että jos se osaisi puhua, niin nyt tulisi tiukka vaatimus porkkanasta. Repeämme nauruun ja ori saa himoitsemansa palan porkkanaa. “Honey, ootko sa valmis?” kajahtaa maneesin ovelta. Katsahdan hämilläni äänen suuntaan. Tulija on Tom. “Oon oottanut sua kohta varttin auto” tummahiuksinen mies jatkaa. Katsahdan kelloa. Viestistä “olen nyt valmis” oli todella kulunut jo tovi. Hups.
Post by Vanilja Verhelst on Oct 1, 2022 14:15:33 GMT
1.10.2022. Sellanen pieni poni vois olla aika ihana
“No mut eiks sellanen ois ihan suupersöpö?” kysyn viekas hymy kasvoillani kuskin paikalla istuvalle Tomille, joka oli tänään luvannut hypätä Tuiskulla. Naputan auton ikkunanpieltä kuin odottaisin vastausta johonkin tärkeämpäänkin kysymykseen kuin siihen, pitäisikö meidän, kahden aikuisen ihmisen, hankkia itsellemme pienenpieni suloinen poni “Mitä me jollain pienellä ponilla tehdä?” tummahiuksinen mies naurahtaa ja kääntää radion volyymia pienemmälle. Hiljenen hetkeksi. “Sit kun saadaan vauva nii siin ois sille jo poni valmiina” sanon puoliksi vitsillä. Vauvahaave oli ollut puheissamme pinnalla jo pienen ikuisuuden, mutta aina siitä oli puhuttu sitten joskus-mentaliteetilla. Tom kääntyy katsomaan minua yllättyneenä. Se ei selvästi ollut odottanut tähän keskusteluun tällaista käännettä.
Loppu tallimatka kului hiljaisuudessa jotain paskaa biisiä kuunnellen, joten olen erityisen onnellinen kun auto kaartaa tuttua reittiä Edsvikin pihamaalle. Huomaan jo kaukaa, kuinka Tuisku riehaantuu tarhassaan tunnistaessaan mustan menopelimme. Tom parkkeeraa auton tutulle paikalleen parkkipaikan reunaan ja lähtee päästämään koiraamme Ediä takapenkiltä vapaaksi. Luojan kiitos se ei enää kärsi matkapahoinvoinnista, jonka vuoksi takapenkki oli vuorattu pyyhkeillä melkein puoli vuotta. “Tuiskuuuu!!” ulisen kävellessäni kohti tarhan porttia mies ja koira perässäni. Liinakko ori steppailee tarhan portilla innostuneena puhisten. “Ihan kuin koiranpentu” Tom nauraa kun avaan portin ja ori pyyhältää melkein syliimme. Lässytämme Tuiskulle aina tahtomattamme, ja niin käy tälläkin kertaa. Aikamme oria paijaten ja kuulumisia siltä kyseltyämme paikalle porhaltaa myös tallipoika Topias, joka on aivan Tomin lumoissa. Kaksikko oli useita kertoja keskustelleet Tomin Belgia-ajoista ja kilpailuista, joita hän kiersi yhtä usein kuin vaihtoi sukkia jalassaan. “Sä siis hyppäät Tuiskulla tänään?” kikkarapää kysyy ilahtuneena. “Sä se et turhia moikkaile!” torun nauraen. “No moi” teinipoika tuhahtaa silmiään pyöräyttäen ja kääntää innosta kiiuvat silmänsä takaisin Tomiin. “Niin me ajateltiin” Tom toteaa huomiosta hämillään ja rapsuttaa Tuiskua korvan takaa. “Jes! No me tullaan Vellun kanssa samaan aikaan!” Topias huudahtaa, antaa nopean turparapsutuksen Tuiskulle ja lähtee pinkomaan kohti tallia, jossa hänen oma pieni welshponinsa uskollisena odottaa. “Tänään ei sit kai kovin isoja esteitä loikita” Tom huokaa ja naurahtaa, kun poika on poissa näköpiiristä. Ei se oikein koskaan ollut voinut ottaa tosissaan tuota nuorta miehenalkua, jonka ratsun säkäkorkeus oli hädintuskin 120 senttiä.
Oon aina ihmetellyt Tomin ratsastustaitoa. Tuntuu, että se pärjää hevosen kuin hevosen kanssa eikä sen tarvii tapella niiden kanssa ikinä. Nytkin katson koira vieressäni istuen, kun Tuisku laukkaa nätisti ja vieläpä oikein rauhallisen näköisenä ja hyppää nätisti kaikki esteet, joille Tom sen ohjaa. “Honey, etkö sa haluais kokeilla?” Tom karjaisee maneesin toisesta päädystä laukkaympyrältä. “Honeyyyyy” Topias ulvahtaen matkii ja saa nähtäväkseen Tomin keskisormen miehen laukatessa ohi. “En hyppää” totean rauhassa koiraa rapsutellen maneesin reunalta. “Ihan pari pomppua vain” Tom maanittelee ja pysäyttää hevosen vierelleni. “EI. Ikinä” Sanon napakasti tarjotessani hevoselle palan omenaa taskustani. Tuisku syö sen ahnaasti ja samassa myös pieni ja pyöreä musta poni seisoo omenanhimoisena vieressäni. “Vani tehäänkö vaihtarit, Tuisku mulle ja Vellu sulle” Topias hörähtää vailla tietoa siitä, mitä olin Tomin kanssa autossa ennen tallille tuloa pohtinut. Luon virnistyksen Tomin suuntaan ja tarjoan ponille palan vihreää omenaa.
Kotiin päästyäni vaihdoin heti vaatteet rennompiin ja hyppäsin sängylle puhelin kourassa. Kuin refleksinä avaan hevostenmyyntisivun ja alan selailla toinen toistaan suloisempia nelijalkaisia. Ilmoitusten joukosta löytyy niin banaaninvärinen shetlanninponi, musta ratsuponi ja todella suloinen kirjava risteytysponi. Haltioituneena luen kuvauksia poneista ja näen jo mielessäni Edsvikin tallikäytävän varrella seisoskelevan pienen ponin, jota kaikki kävisivät vuorollaan ihastelemassa. “Umm, pitasko meidan vähän vaan katsoa myytäviä poneja? Ihan huviksi vain” , Tom kysyy haroen hiuksiaan suihkusta tullessaan pelkkä pyyhe yllään. Vastaan kysymykseen vienolla hymyllä tietäessäni, että tämä ei luultavasti jäisi pelkkien ponien myynti-ilmoitusten katseluun tältä illalta.
“TAMA!” Tom hihkaisee aamun karhentamalla äänellään nähdessään siron valkoisen esteponin puhelimensa näytön kuvaruudussa. “Tuo?” Kysyn kummastuneena miehen kainalosta tyynyjen keskeltä. Ojennan omaa luuriani hänen kasvojaan kohti, jolloin hän saa nähtäväkseen korkeintaan metrin korkuisen erittäin lihavan shetlanninponin. “No way” hän toteaa pidätetyn naurunpyrskähdyksen seasta ja pörröttää hiuksiani. “We need this pony” inisen varsin vakavan oloisena. “Sen pitaa olla kilpailuponi, hyvä” mies sanoo ja jatkaa hienojen ratsuponiensa selailua. Tästä tulisi pitkä vääntö. “Miksi ei shetlanninponia?” Kysyn ja saan kummastuneen katseen osakseni. “Ei sillä voita mitaan” Tom sanoo kuin puhuisi aivan itsestäänselvyyksiä. “Mitä sen pitäis muka voittaa?” Kysyn turhautuneena. Olin jo päättänyt, että shettis meille tulee eikä muusta puhuta. “No kilpailut! Mun lapsi ei ensimmainen kisoja häviä!” belgialainen kivahtaa. “Ihan ku tässä joku lapsikin ois jo tulossa” mutisen ja jatkan ponieni selailua.
“KATO!!” kiljaisen niin että Tom on kaataa aamukahvit syliinsä. “Ohh fuck” mies narisee. Oli sieltä muutama kuuma kahvitippa rinnuksille lentää. “Sorry” , totean iloisesti ja näytän kuvan risteytysponista, joka on jumahtanut keskelle kenttää tukevaan haara-asentoon korvat vastakkaisiin ilmansuuntiin osoittaen. “Mika tuo on? Tom tirskahtaa. “Ehkä maailman söpöin poni ikinä!” hihkun ja avaan videon, joka ilmoitukseen on liitetty mukaan. Videon taustalla kuuluu miesääni, joka noituu kuin lappalainen ja pieni lapsiratsastaja paukuttaa pohkeitaan pienen ponin kylkiin. Poni ei korvaansa lotkauta, vaan painelee kentän laidalle nurmikkoa syömään. “Ala edes mieti” Tom sanoo vilkuillen minua sivusilmällä, samalla kun itse haltioituneena hihitän videolle.
Shetlanninponi tai ei, niin meidän tulevalla ponilla tuskin voitettaisiin yhtään mitään.
Istun kentän laidalla katsomossa Tuiskun siniseen fleeceloimeen kääriytyneenä vanha posliininen kahvikuppi kourassani. En osaa sanoa onko kahvikupin väri jokin pastellisävy vai ihan vain harmaaksi kulahtanut kierrätykseen joutava romu. Hyvin se kuitenkin asiansa ajoi, vaikka sen kahvasta on irronnut pala niin, että kuppia saa pidellä sen kyljistä kiinni. Toisaalta mitäpä sen väliä, onpahan käsille lämmikettä. On täällä ulkona jo tähän aikaan vuodesta aika pirun kylmä - ja pimeä.
Katselen Pauliinan ratsastusta hevosellaan Kingillä kentän valojen loisteessa. Musta hevonen liikkuu kauniin ilmavasti ja Pauliina ratsastaa niin eleettömästi, että joudun siristelemään silmiäni nähdäkseni, tekeekö hän edes mitään. En tajua miksi ihmeessä se haluaa ratsastaa vielä ulkona, vaikka vieressä olisi tuliterä ja vieläpä lämmin maneesi. Kovasti se ainakin on uhonnut ratsastavansa ulkona niin pitkään kun vain taivaalta ei sada mummoja, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.
Mä en pidä pimeästä. Siinä on jotain uhkaavaa. Tai ei siis sillä tavalla, en mä pimeää pelkää, mut jotenkin se on tosi epämiellyttävää. Hämärä on kivaa, tunnelmallista. Mutta tällänen pilkkopimeä syysilta, jota valaisee ainoastaan taivaalle piirtyvä täysikuu ja kentän muutamat valot. Pauliina puolestaan hehkutti ennen selkään nousua, että se rakastaa pimeässä ratsastusta. Puhui se myös yöratsastuksesta maastossa, jonka se oli leikillään pläänännyt Edsvikiin. Toivon mukaan se olisi vain surkea läppä, sillä mä en varsinkaan halloweenin alla lähde mihinkään yöllä. Saati yksin. Pimeään metsään. Hyi saatana.
Tuuli huojuttaa tallin pihamaalla seisovaa paria koivua oksineen. En mä niistä näe kuin vain niiden heiluvat siluetit, mutta tuuli sen sijaan pyyhkäisee lävitseni niin, että hampaat miltei kalisevat. Saisivat hommata pyllygrillin tänne katsomoonkin. Perse on vähällä jäätyä jo puolen tunnin istumisesta.
Pauliina puolestaan pyyhkii hikeä otsaltaan taputtaessaan mustaa puoliveristä kaulalle. “Tuli ihan hiki, ihana treeni!” tämä hihkaisee kävellessään kenttää ympäri. Ensi kerralla mä vuoraudun pilkkihaalariin – se on varma.
Post by Vanilja Verhelst on Oct 20, 2022 12:56:42 GMT
20.10.2022. Päivä, jolloin yritimme leikkiä ratsastuskoulua Misty, Golden October-event, Täydellinen yritys & kahvilatehtävä
“Kimpsut ja kampsut matkaan ja menoks!” Kiljaisen Carolalle, joka on taluttamassa suurta puoliveriruunaansa traileriin. Pieni musta welshponi jo odottelee sitä siellä heiniään mussutellen. Elmo kävelee koppiin tapansa mukaan kiltisti, ja ei mene kauaakaan, kun olemme jo valmiina lähtöön. Takapenkki kuhisee eri värisiä ja kokoisia ratsastuskypäriä. Oltiin otettu mukaan jokainen lainakäyttöön irtoava mukaan. Itsekin olin lasten etua ajatellen jopa käynyt kotikotoa kaivamassa oman aataminaikaisen ratsastuskypäräni, jota käytin viimeksi ehkä 2000-luvun taitteessa. Hällä väliä, sano- no mitä sen väliä. Samalla kun mä olin penkonut sekaista häkkivarastoa, oli mun äidit piinanneet Tomia jatkuvalla kyselyllä ja utelulla kaikesta mahdollisesta. Ne rakastaa sitä miestä. Niin rakastaa Tomkin, mutta vielä enemmän hän rakastaa hetkeä, kun vihdoin poistumme räpätätien heimoluolasta ja palaamme Aihojoelle. “Miten hitossa te jaksatte?” Tilda tuhahtaa auton viereltä nostaessaan omaa pinkillä päällystettyä ratsastuskypäräänsä takapenkille. Kypärällä on ikää ainakin saman verran, kuin vieressäni tönöttävällä Carolla, joka kovasti tutkailee omaa puhelintaan. Jonkin mainoksenkin se oli omalle instagram-tililleenkin tehnyt. Ettei vaan kukaan jäisi paitsi ennen näkemättömästä talutusratsastus-showsta kahvilan pihassa. “Upee potta” Caro kiusoittelee Tildalle. Huomaan nyt myös, että kypärän päälaella on pieni sateenkaarenkirjavia värejä huutava tupsu. “Haudassa ehtii levätä!” Iloitsen ja hyppään Pauliinalta lainatun auton rattiin. Sitä oli todella saanut mankua lainaan, sillä ajotaitoni ovat yksi tunnettu vitsi Edsvikissä. Lopulta mä olin saanut sen- sillä ehdolla että se palautuu takaisin ehjänä. En mä nyt niin surkea kuski ole.
Aihojoelle oli avattu uusi kahvila. Tai, se avattaisiin tänään. Tai oli avatttu jo viisitoista minuuttia sitten. Me ollaan vähän myöhässä aikataulusta, mutta kuka tässä tohinassa kelloa ehtii tuijottaa. Niiltä oli mennyt joku ohjelmanumero pilalle esiintyjän perumisen vuoksi, joten me hypättiin hätiin. En tiedä onko talutusratsastus se, mitä ne sinne kaipasi, mutta sitä ne nyt saa. Halusivat tai eivät.
“Vittu Vani nE ON IHAN JUST PUNASET PYSÄHY URPO!!” Carola karjuu pelkääjän paikalla liikennevaloja kytäten. “Älä keuhkoo hyvin tässä ehtii” tuhahdan kääntäessäni risteyksestä vasemmalle. Ei täällä edes juuri ollut autoja. Ja tän mokoman neliristeyksen ajan joka tallimatka. Helppo nakki. EN oo kuollut vielä kertaakaan. “Sä sit maksat mun ja Elmon hautajaiset jos me kaikki kuollaan tän matkan aikana” Carola vikisee. Tyypillä on varmaan satojen tuhansien eurojen henkivakuutus. Ei se mun roposia mihinkään tarvitse. “Onks se toi?” kysyn siristellen silmiäni oletetun määränpäämme pihalla. Ovi aukeaa ja ovenraosta kättään huiskuttaa mies, jonka paidassa on kahvilan logo painettuna suurella printillä. “Siltä näyttää” tyttö sanahtaa ja napsauttaa turvavyön auki. Auto alkaa piipittää jotain hälytysääntä. “No mikä perkele tähän nyt tuli” noidun ja koitan hiljentää ääntä samalla kun pysäytän formulamme sivuun. Ääni lakkaa heti, kun auto on pysähtynyt. Ei tarvitsis tälläsiä hömpötyksiä lisätä joka menopeliin. Neljä rengasta, kaasu, jarru ja ratti. Ei kiitos muuta mulle. “Kuultiin jo tuolta risteyksestä asti kun tulitte. Hirvee ryminä!” Ovesta astellut mies virnistää minulle kun nousen kusjkin paikalta. Caro mulkaisee minua tuimasti. Se se jaksoi ain hävetä kaikenlaista. Ottaispa se ees josku elämän vähän iisimmin. “Sellasia nää mööpelit on, toi vaunu on ihan hirveä vetää perässä!” Selittelen Juliukseksi esittäytyneelle miehelle hymyillen ja sanon äänettömästi “sori” tytön suuntaan. “Meinasin ehkä sitä turhan lujaa kaasujalkaa, mutta joooo” mies jatkaa hieman vaivaantuneen oloisena. “Millasia epeleitä teillä olikaan mukaan?” Hän vaihtaa puheenaihetta hieroen käsiään yhteen. Hän näyttää aivan innokkaalta viisivuotiaalta, joka odottaa joululahjojaan. “No me näytetään” totean tarmokkaasti ja astun trailerin taakse avaamaan takaluukkua, samalla kun Caro pujahtaa traikkuun sisälle vapauttamaan villihevosiamme.
Tuota pikaa me ollaan Edsvikin edustushupparit päällä hytisemässä kylmässä syysilmassa hevoset täydessä tällingissä vieressämme. Toistaiseksi näyttää melko hiljaiselta. Yksi pikkutyttö kävi ratsastamassa Vellulla pari kierrosta ja eräs polvenkorkuinen minimies halusi ehdottomasti istua Elmon selässä. Kahvilassa sen sijaan kuhisee porukkaa. Ovensuussa soiva kello kilkattaa jatkuvasti ilmoittaen uusista asiakkaista. Harmiksemme Vellu ottaa kilinästä nokkiinsa. Se oli nähty jo viimevuonna joulumaastossa, kun se oli pelännyt hirveästi kulkusten kilinää Tuiskun kaulakoristeessa. Nyt se steppailee paikallaan niin, että Caro saa pidellä sitä kaksin käsin. Elmo seisoo vierelläni tyynen rauhallisena katsellen pienemmän lajitoverinsa toilailuja. “Nyt poni KÄYTTÄYDY!” Caro karjaisee ponille saaden kahvilasta ulos tulleet asiakkaat jähmettymään aloilleen. Joku mummo voivottelee köpötellessään rollaattorinsa kanssa ohitsemme. Ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä. “Äiti kato tuolla on tosi tuhma poni!” kuuluu lapsen kirkas ääni jostain kauempaa. “Mä en ainakaan haluu ratsastaa tollasella” ääni jatkaa. No jes. Siinä meni yksi potentiaalinen ratsastajaehdokas. Kiitti Vellu.
Päivä jatkui yhtä epäonnekkaasti koko sen ajanm kun olimme “viihdyttämässä” ihmisiä hevosinemme kahvilalla. Päivän ratsastussaldo on viisi ja puoli kierrosta, kaikki saman tytön ratsastamana. Aina se hävisi johonkin, ja kohta ilmaantui takaisin ilmoittaen, että aikoo ratsastaa vielä. Kaiken kaikkiaan täydelinen yritys, mutta onnistuminen olisi ollut tähän yhtälöön oikein mukava lisä.
Post by Vanilja Verhelst on Oct 20, 2022 16:06:44 GMT
Takaisinheitto vuoden 2002 elokuuhun - päivään, jolloin Vaniljan tajuntaan iski, että koulua käydään pidempään kuin viikko ja että hevoset ovat hyvän elämän perusedellytys
Pieni 6-vuotias Vanilja Haaga istuu tukevasti pienen lihavan mustan shetlanninponin selässä. Ponin nimi on Muksis, ja se on Vaniljan ensimmäisen ratsastustunnin ratsu. Pienet vadelmanpunaiset kumisaappaat on ujutettu syvälle jalustimiin ja päässä on aivan liian iso lainakypärä, jonka tummansinisessä samettipinnassa on ohut harmaa pölykerros. Tämä ei tyttöä silti hetkauta, vaan hän poseeraa iloinen virne kasvoillaan äitiään kohti. Äiti vilkuttaa ja nappaa kuvan kentän keskellä tapittavasta tyttärestä poneineen. “Äiti kato!” Vanilja kikattaa ja nostaa molemmat kätensä sivuille ilmaan. Äiti naurahtaa, ja pienen ratsukon vieressä seisova ratsastuksenopettaja toruu lempeästi. “Kädet pidetään ohjissa niin pystyt pitämään ponin hallinnassa” opettaja nimeltä Olivia opastaa.
Muksiksen ravi pomputtaa aivan hirveästi. Pieni tyttö hölskyy kuin perunasäkki kypärän lippa hieman silmille valuneena. “Hyvä Vani, just noin!” Olivia tsemppaa kentän laidalta. Vanilja oli aivan välttämättä halunnut ratsastaa alusta asti ilman taluttajaa, eikä voimakastahtoista lasta pidätellyt kukaan eikä mikään. Ratsukko näyttää hauskalta tikittäessään kuin ompelukone uraa pitkin. Olivia pyyhkii hikeä otsaltaan. Ilma on vielä elokuisen lämmin. Ratsastuskentän hiekka pölisee ja aurinko porottaa täydeltä taivaalta.
“Mä aion ratsastaa aina!” Vanilja julistaa Muksista harjatessaan tallin käytävällä ratsastustunnin jälkeen. Siniset silmät suorastaan tuikkivat ilosta. Rohkeasti hän nostaa jokaisen kavion ylös puhdistaakseen ne kaviokoukulla. Äiti katsoo tytön toimia hymyillen. Niin rohkea, kaunis ja ihana lapsi.
“Onneks koulu on jo ohi” Pieni vaaleahiuksinen lapsi huokaa ja napsauttaa turvavyön “No niinpä! Nyt voi vaan rentoutua ja heppailla koko viikonlopun!” tytön yhtä vaaleahiuksinen äiti tuumaa. “Ja loppuelämän!” Vanilja hihkaisee nostaen käden voitonriemuisena ilmaan ennen kuin se sukeltaa Lidlin paistopisteen pussiin nappaamaan evästä. “Siis mitä kulta?” Elina Haaga kysyy hämillään ja kääntyy katsomaan tytärtään. “Nyt voi olla koko loppuiän ilman läksyjä kuin koulu loppu jo” Pieni Vanilja sössöttää suu täynnä croissanttia auton takapenkillä. Äiti hiljenee hetkeksi, ja pidättää selvästi naurua. “Vanilja-rakas, koulu jatkuu vielä viikonlopun jälkeen” nainen lopulta sanoo hiljaa.
Post by Vanilja Verhelst on Oct 31, 2022 20:05:14 GMT
28.11.2022. Auton avainten pelastusoperaatio
Misty, Golden October - syksyn värit
“Karmaisevan hyvät halloweenbileet sosiaalitiloissa sunnuntaina 30.11. , sori tahmatassut, pukeutumispakko. Nähään klo ?? Puspus, Caro ja Vani”
Katselen ripustamaani ruutuvihkon palasta sosiaalitilan ovessa Carola vierelläni. “Eiks se oo iha hyvä” ähkäisen, kun vihdoin saan paperin pysymään oven pinnassa pölyyntyneellä maalarinteipin palasella. “No vois siinä joku kellonaika olla” Caro tuhahtaa. Se ei kestä epätietoisuutta. “Porukka tulee ku porukka tulee, relaa vähä” ilmoitan silmiäni pyöritellen. “Relaa vähä ynynynyy” tyttö inisee, mutta selviää epätietoisuuden tuomasta järkytyksestä lopulta. “Pitäskö lähtee maastoon?” Se kysyy yllättäen. Mitäpä minulla olisi hyvää ehdotusta vastaan. Ulkona on mitä mainioin syysilma ja maisemaakin värittäisivät ruskan värjäämät puut. Näytän peukkua sopimuksen elkeeksi ja lähden koikkelehtimaan varustehuoneen suuntaan.
“No tota, nyt on väriä...” Caro sanoo arvioivaan sävyyn kun lopulta treffaamme tallin edessä hevosinemme. Elmo on tavalliseen tapaan varustettu klassisen tyylikkäästi, kun Tuisku taas... No, tyylikäs sekin. Ainakin jollain mittarilla. Olin vuorannut hevoseni jalat kirkkaanpunaisiin pinteleihin ja sen selkää lämmitti fleeceloimi –tai no, viltti se kyllä on. Tokmannin aleista ostettu, ja siinä on Hannah Montanan kuva. Aivan helvetin hieno, ja kätevä ratsastuksessa. Minä en mistään ratsastusfleecestä pulittaisi kymmeniä euroja, kun tällaisen aarteen voi tehdä vitosella. Ja ajaa asiansa aivan yhtä hyvin, kuin joku porvareiden ökyloimi. “No pitää meiän sopii maisemaan!” älähdän ja kiipeän ratsaille.
“En ees sano mitään” kuuluu hiljainen huokaus, kun tyttö kampeaa itsensä ruunikon hevosensa selkään. “Nyt menox sano Annie Lenox!” Kiljaisen ja painan pohkeet hevoseni kylkiin. Tuisku lähtee reippaasti askeltamaan kohti parkkipaikkaa, josta aukeaisi reitti yhdelle kivalle polulle. Joskus alkuaikoina se aina säikähti mun liikkeellelähtö-showta, mutta nykyisin se on onneksi jo tottunut.
Parkkipaikkaa pidemmäksi tosin emme pääse. Huomaamme Samuelin nenä kiinni kärrynsä ikkunassa. “Mun avain jäi sinne!” Se parahtaa huomatessaan meidät. “Minne sinne?” “No vittu minne!? Tonne autoon!” “No on kai sulla vara-avain"
“Arvaa kaks kertaa onko mulla sellasia!” “No perhana” totean platonisesti tuijotellen huvittavaa näkyä. Kieltämättä poikaa kävi sääliksi. Olihan se auto jo aivan laho, mutta nyt näyttäisi siltä, että sen matka päättyisi ainakin hetkeksi Edsvikin parkkipaikalle. “Etteks te sit ees auta” Samuel parahtaa pösönsä viereltä koiranpentuilme kasvoillaan. “Mies on hyvä ja ite pelastautuu, ihan ite aiheutettu juttu” Caro tuhahtaa ja lähtee Elmon kanssa kohti maastopolkua Samuelin jäädessä katsomaan perään samalla tavalla kuin lapsi joka raahataan lelukaupan näyteikkunaa tuijottelemasta pois.
Minulla ei ole sydäntä jättää poikaa pinteeseen, vaan hyppään alas satulasta. “Tapaksä mut jos teen jotain” kysyn ja ojennan ohjat Samuelille. “No siis en. Kai. Tai siis mitä sä teet?!” Samuel ulvoo kun näkee minun hakevan ojanpohjalta suuren kiven.
“ÄLÄ!” Se kiekuu kun lähestyn autoa. “Miten sä meinasit saaha ne avaimet sieltä muuten? Järki käteen. Ja pipo päähän, tääl on ihan helvetin kylmä” tuhahdan. “Saanko?” “No, paskaha se kottero on muutenki. Kuskannu vaa nii hyvin tähän asti joka paikkaa-
EIIIIIIII”
Lasinsirpaleet leviävät ruskan värjäämien lehtien päälle maahan. Ojennan auton avaimet itku kurkussa olevalle Sampalle ja kumarrun poimimaan lasinsirpaleita maasta.
“Menkää sopii se riita Caron kans. Jooko? Mä siivoon, oota Tuisku” sanon hieman hymyillen, kun poika nyökkää, kampeaa itsensä Hannah Montanalla verhotun hevosen selkään ja lähtee tyttöystävänsä perään. En tiedä mistä niiden välirikko oli tullut, mutta toivon, ettei niiden rakkaus hajoa kuten Samuelin köröttimen etulasi juuri äsken.
Post by Vanilja Verhelst on Dec 2, 2022 15:53:05 GMT
Vanin paska päivä
2.12.2022
“No mitäpä Ulla?” huikkaan humoristisesti Carolalle samalla kun taputan sen olkapäätä. Caro oli saanut uuden lempinimensä, kun kävi ilmi hänen olevan oikea juoruakka. “Sä oot ollu jotenki tosi outo” Caro sanoo silmät viiruina ja laittaa kätensä puuskaan katsoen minua päästä varpaisiin. “Enhä” “Oot” “En” “Oot” “Vittu iha sama. Ei oo mitää” ärähdän ja lähden kohti varustehuonetta tympääntyneenä. Olkoot sit ihan iteksee. Vittuako sille kuuluu onks mulla jotain. “Hei Vani iha oikeesti mikä sul tuli” Caro huutaa mun perään, “sori jos sul nyt meni tunteisii” se tiuskaisee ja paiskaa Elmon suitset lattialle lähtien sitten jonnekin pois. Istun satulahuoneen lattialle nojaamaan seinää vasten samalla kun lämmin kyynel vierähtää poskelleni. En mä ees tiedä mikä mulla on. On vaan paska olo. Mun draamailun keskeyttää Tia, joka astuu satulahuoneeseen selvästi vaivaantuneen oloisena. Se ei kai tiedä mitä sanoa. “Kaikki ok?” hän kysyy varovasti, ja mun antaessa myöntävän vastauksen se lähtee jonnekin.
“Mä kuulin et kanalaumalla on jotain draamaa! No, mikäs sulla?” Samuel pamahtaa paikalle ja istuutuu mun viereen. Se on selkeesti ollut laittamassa hepoille heiniä, koska sen tumman hiuspehkon seassa on heinänkorsia. “Mistä sä sellasta kuulit” “Tia kerto” Tia tietenkin. Vitun Tia. Piti sit mennä jollekki teinipojalle rollimaan. “Aha” ynähdän ja pyyhin kasvojani. “Mikä on?” Samuel kysyy katsoen mua. “No ei mikää” “Kuule, jos mä jotain Caron kanssa oon oppinu nii sen, että ‘ei mikää’ ei ikinä pidä paikkaansa. Sano nyt” se sanoo niin oudon vakavana, että tyrskähdän naurusta. “Ei oo oikeesti mikää, kunha vaa oli paha olo. Oliks sul jotku jutut tuol kesken, tarviiks apua?” kysyn vaihtaen aihetta. En helvetissä myöntäisi, että suutuin kuin esiteini jostain heitosta. “No heiniä jaoin äsken ja seuraavana ois paskanlappausta. Houkuttelevaa, eikö?” Samppa naurahtaa ja saa mutkin hymyilemään. “Otetaan Caro mukaan ja hoietaan se porukalla” sanon hiljaa ja nousen maasta. Ei tätä näin vois jättää.