Tuttu kasvo
Tallityöntekijä ja hevosenomistaja
HeA
/
140cm
19 vuotta vanha
Kaks mummoo meni mustikaan, toinen ei mahtunut.
|
Post by Samuel on Sept 24, 2022 11:22:34 GMT
last edited Oct 2, 2022 11:54:47 GMT by Samuel
|
||
Post by Samuel on Sept 25, 2022 17:03:09 GMT
Pikkupoika ja pikkuponi pienissä kilpailuissa
takaisinheitto vuoteen 2014
Hengitys huurusi ilmassa ja kohmeiset kädet tärisivät, kun mä puristin Mossen rispaantuneita ohjia rintaani vasten. Poni seistä nökötti mun vieressä, huojui ehkä vähäsen. Tai sitten se olin mä joka huojui. En tiennyt.
Tiesin oikeastaan vain sen, että kohta mun oli määrä raahata poni perässäni maneesin ovista sisään ja hypätä joulukoristein somistettu esterata läpi. Jos sitä nyt edes oikeaksi esteradaksi pystyi kutsumaan: mä olin nähnyt telkkarissa hevosia, jotka hyppäsi ainakin kolme kertaa Mossen kokoisia esteitä. Silti mun otsa hikosi, kun ajattelin että äiti ja Saana ja isi oli kaikki katsomossa ja odotti, että mä tekisin elämäni huippusuorituksen.
Siilinmäen ratsastuskoulun joulun alla pidettävät harjoituskisat oli odotettu tapahtuma, johon osallistumista kaikki mun kanssa samalla tunnilla käyneet olivat suunnitelleet jo heinäkuusta asti. Mä en ensin meinannut osallistua, en ennen kuin äiti oli tokaissut että tottakai mä osallistun, kun kerran olen Mosseakin vuokrannut jo pidemmän aikaa. Sen keskustelun jälkeen mä olin epäröiden käynyt rustaamassa nimeni listaan, vaikka olin edelleen vähän vastahakoinen. Joulun kisoissa oli aina kaikkien vanhemmat paikalla, ja mä nolaisin itseni ihan täysin jos Mosse pistäisikin jarrut pohjaan. Kyllä mua myös vähän hermostutti olla niin suuren ihmisjoukon arvosteltavana.
Joku Suvi Teräsniskan joulupimputus kaikui maneesista pihamaalle asti, ja joku tyttö kimon ponin ympärillä häärätessään hyräili sen tahtiin. Yritin sulkea sen pois mun mielestäni. Oli vaikeaa keskittyä muistelemaan esteiden järjestystä, kun ajatukset laukkasivat kuin Leevi konsanaan silloin, kun se viime viikolla lähti multa laukannostossa lapasesta.
“Samuel!” mun ratsastuksenopettaja Katja viittoi ovelta. Voi hitsi. Se oli mun vuoro mennä. Nousin karvaisen ratsuni selkään ja lähetin vielä viimeisen avunpyynnön heppajumalille.
Näin iskän ensin. Se piti mulle peukkuja ja Saana sen sylissä vilkutti vimmatusti. Äiti niiden vieressä oli ristinyt kätensä rinnalleen ja tuijotti mua suu tiukkana viivana. Nielaisin ja käänsin katseeni äkkiä pois, yrittäen keskittyä Mossen joka ilmansuuntaan heiluviin korviin.
————————————————————————
Isä hymyili mulle ja heilutti käsiään, kun kopsottelin satulassa keikkuen ja sinivalkoista ruusuketta ihastellen ulos iltapakkaseen.
“Mutta jessus Samppa! Teillähän meni hyvin! En ole ikinä nähnyt yhtä hienoa rataa ja kunniakierrosta”, se kehui ihan intopiukeana ja taputti ensin Mossea ja sitten mun selkää. Pieni hymynkare nyki mun suupieliäni, ja uskaltauduin katsomaan äitiä. Sekin hymyili ja muhun vyöryi helpotus, että sen aikaisempi tuima tuijotus oli hävinnyt.
“Kyllähän meidän voittajalle pitää pullakahvit järjestää”, äiti kehaisi, “ja ehkä ihan omaa ratsua. Eihän tulevaisuuden estetähti voi nyt ikuisuutta ratsastuskouluponeilla jatkaa.”
Lämmin tunne, joka mun kehoon levisi, tuntui sulattavan jäätyneet varpaatkin. Oma poni oli salainen haave, hiljainen unelma, jota en ollut uskaltanut ottaa vielä kertaakaan esille.
Enpä mä siinä vaiheessa tiennyt, että jäi niin poni kuin pullakahvitkin saamatta.
takaisinheitto vuoteen 2014
Hengitys huurusi ilmassa ja kohmeiset kädet tärisivät, kun mä puristin Mossen rispaantuneita ohjia rintaani vasten. Poni seistä nökötti mun vieressä, huojui ehkä vähäsen. Tai sitten se olin mä joka huojui. En tiennyt.
Tiesin oikeastaan vain sen, että kohta mun oli määrä raahata poni perässäni maneesin ovista sisään ja hypätä joulukoristein somistettu esterata läpi. Jos sitä nyt edes oikeaksi esteradaksi pystyi kutsumaan: mä olin nähnyt telkkarissa hevosia, jotka hyppäsi ainakin kolme kertaa Mossen kokoisia esteitä. Silti mun otsa hikosi, kun ajattelin että äiti ja Saana ja isi oli kaikki katsomossa ja odotti, että mä tekisin elämäni huippusuorituksen.
Siilinmäen ratsastuskoulun joulun alla pidettävät harjoituskisat oli odotettu tapahtuma, johon osallistumista kaikki mun kanssa samalla tunnilla käyneet olivat suunnitelleet jo heinäkuusta asti. Mä en ensin meinannut osallistua, en ennen kuin äiti oli tokaissut että tottakai mä osallistun, kun kerran olen Mosseakin vuokrannut jo pidemmän aikaa. Sen keskustelun jälkeen mä olin epäröiden käynyt rustaamassa nimeni listaan, vaikka olin edelleen vähän vastahakoinen. Joulun kisoissa oli aina kaikkien vanhemmat paikalla, ja mä nolaisin itseni ihan täysin jos Mosse pistäisikin jarrut pohjaan. Kyllä mua myös vähän hermostutti olla niin suuren ihmisjoukon arvosteltavana.
Joku Suvi Teräsniskan joulupimputus kaikui maneesista pihamaalle asti, ja joku tyttö kimon ponin ympärillä häärätessään hyräili sen tahtiin. Yritin sulkea sen pois mun mielestäni. Oli vaikeaa keskittyä muistelemaan esteiden järjestystä, kun ajatukset laukkasivat kuin Leevi konsanaan silloin, kun se viime viikolla lähti multa laukannostossa lapasesta.
“Samuel!” mun ratsastuksenopettaja Katja viittoi ovelta. Voi hitsi. Se oli mun vuoro mennä. Nousin karvaisen ratsuni selkään ja lähetin vielä viimeisen avunpyynnön heppajumalille.
Näin iskän ensin. Se piti mulle peukkuja ja Saana sen sylissä vilkutti vimmatusti. Äiti niiden vieressä oli ristinyt kätensä rinnalleen ja tuijotti mua suu tiukkana viivana. Nielaisin ja käänsin katseeni äkkiä pois, yrittäen keskittyä Mossen joka ilmansuuntaan heiluviin korviin.
————————————————————————
Isä hymyili mulle ja heilutti käsiään, kun kopsottelin satulassa keikkuen ja sinivalkoista ruusuketta ihastellen ulos iltapakkaseen.
“Mutta jessus Samppa! Teillähän meni hyvin! En ole ikinä nähnyt yhtä hienoa rataa ja kunniakierrosta”, se kehui ihan intopiukeana ja taputti ensin Mossea ja sitten mun selkää. Pieni hymynkare nyki mun suupieliäni, ja uskaltauduin katsomaan äitiä. Sekin hymyili ja muhun vyöryi helpotus, että sen aikaisempi tuima tuijotus oli hävinnyt.
“Kyllähän meidän voittajalle pitää pullakahvit järjestää”, äiti kehaisi, “ja ehkä ihan omaa ratsua. Eihän tulevaisuuden estetähti voi nyt ikuisuutta ratsastuskouluponeilla jatkaa.”
Lämmin tunne, joka mun kehoon levisi, tuntui sulattavan jäätyneet varpaatkin. Oma poni oli salainen haave, hiljainen unelma, jota en ollut uskaltanut ottaa vielä kertaakaan esille.
Enpä mä siinä vaiheessa tiennyt, että jäi niin poni kuin pullakahvitkin saamatta.