Post by Noora Enjala on Sept 22, 2022 18:50:18 GMT
last edited Oct 21, 2022 17:21:47 GMT by Noora Enjala
|
|
Post by Noora Enjala on Sept 23, 2022 17:41:44 GMT
23.9.2022 Muuttopäivä
Vilkuilen huolestunut ilme kasvoillani kameran näyttöä, joka kuvaa hevoskuljetusvaunussa seisovaa raudikkoa. Ei sillä, että se enää siellä hölmöilisi, sillä nyt tammalla on kiireitä heinäverkon parissa. Lastaus oli yhtä helvettiä, niin kuin aina Wandan kanssa. Se oli luimistellut ällönpinkki fleeceloimi selässään häntä letitettynä pihalla eikä hievahtanutkaan, vaikka tein kaikki mahdolliset temput ja vähän päälle. Lopulta se oltiin saatu maaniteltua kyytiin kauraämpärin avulla, jolloin tamma ampaisi sisään kuin ohjus. Mulla on nyt polvet ruvella ja ratsastushousujen polvessa kiusallinen reikä tän takia, mutta ainakin hevonen on kyydissä ja aivan hetken kuluttua kaartaisimme uuden tulevan kotitallimme pihaan.
Hietakedon talli, jolla Wanda aikaisemmin asui, oli juuri lopettanut toimintansa ja niinpä minun oli etsittävä uusi tallipaikka. Ei se juuri haitannut- oli talli aika törkyinen hintatasoonsa nähden. Ja nyt mulla on tyhmä olo, koska oon maksanut siitä rötisköstä melkein samaa karsinavuokraa kuin tulen nyt maksamaan hulppealla yksityistallilla. Olisi kai sitä jonkinlaista taustatutkimusta voinut tehdä ennen tallinvalintaa, joka oli edellisen kerran tehtävälistalla pari vuotta sitten Wandan saapuessa minulle.
Hevoskuljetusvaunumme saapuu rämisten Edsvikin tallin pihaan. Vaunumme kyljessä lukee pinkillä glittertekstillä Velehot, joka oli mun ja mun lapsuuden kilpaponin saakelin nolo tiiminimi. Äidin mielestä se on kuitenkin niin legendatarra, että se ei sitä suostu irrottamaankaan. Joku päivä irrotan sen kotikotona käydessäni vielä salaa.
“Iuhhhiuhhiiiiiii” vaunusta kuuluu ja kopin seinä kolisee. Mun superfiksu tamma on ilmeisesti saanut eväänsä syötyä ja vaatii kiireesti ulospääsyä. Joku muukin huomasi meidän tulon, sillä vaunun vieressä seisoo jo platinablondi nainen ja pitkänhuiskea nuori mies.
“Ookkonää veleho?” mies kysyy hymynkare suupielessään kun astun heitä kohti.
Naurahdan kiusaantuneena. Tietenkin ne huomasi sen tarran.
“Ihan Noora käy” sanon hymyillen.
“Samuel. Toi on Lotta” brunette esittelee ja tarttuu käteeni- jolla tosin olin avaamassa traileria enkä kättelemässä. Vastaan kiusaantuneena hymyillen kättelyyn ja päätän livahtaa tilanteesta avaamalla trailerin takaluukun, sillä äiti on jo irrottanut Wandan sisällä. Punainen puoliverinen tömistelee ja rämistelee kopista alas ja kirkkaan sään vuoksi räpyttelee pitkiä ripsiään auringon häikäistessä sen suuria ruskeita silmiä. Samassa kuulen hiekan rapisevan kohti tulevien hölkkäaskelien seurauksena ja näen naisen tulevan meitä kohti.
“Tervetuloa Edsvikiin! Mä oon tän paikan omistaja Pauliina!” nainen esittäytyy iloisesti. “Ja sä olit Noora etkö vaan ollutkin?” hän jatkaa.
“Joo, ja tää on Wanda” , kerron ujosti hymyillen. Kiroan mielessäni sitä, kuinka kiusallinen olin uusien tuttavuuksien kanssa. Toivottavasti ne ei saanut musta ihan urpoa ensivaikutelmaa.
“Lähetääs viemään se talliin nii voidaan kattoo samalla paikat mihin voit alkaa purkaa tavaroita” , Pauliina kertaa toimintasuunnitelmaa hymyillen ja viittilöi meitä tulemaan perässään kohti valkoista tallirakennusta. Hengitän syvään. Tästä se nyt alkaa.
Vilkuilen huolestunut ilme kasvoillani kameran näyttöä, joka kuvaa hevoskuljetusvaunussa seisovaa raudikkoa. Ei sillä, että se enää siellä hölmöilisi, sillä nyt tammalla on kiireitä heinäverkon parissa. Lastaus oli yhtä helvettiä, niin kuin aina Wandan kanssa. Se oli luimistellut ällönpinkki fleeceloimi selässään häntä letitettynä pihalla eikä hievahtanutkaan, vaikka tein kaikki mahdolliset temput ja vähän päälle. Lopulta se oltiin saatu maaniteltua kyytiin kauraämpärin avulla, jolloin tamma ampaisi sisään kuin ohjus. Mulla on nyt polvet ruvella ja ratsastushousujen polvessa kiusallinen reikä tän takia, mutta ainakin hevonen on kyydissä ja aivan hetken kuluttua kaartaisimme uuden tulevan kotitallimme pihaan.
Hietakedon talli, jolla Wanda aikaisemmin asui, oli juuri lopettanut toimintansa ja niinpä minun oli etsittävä uusi tallipaikka. Ei se juuri haitannut- oli talli aika törkyinen hintatasoonsa nähden. Ja nyt mulla on tyhmä olo, koska oon maksanut siitä rötisköstä melkein samaa karsinavuokraa kuin tulen nyt maksamaan hulppealla yksityistallilla. Olisi kai sitä jonkinlaista taustatutkimusta voinut tehdä ennen tallinvalintaa, joka oli edellisen kerran tehtävälistalla pari vuotta sitten Wandan saapuessa minulle.
Hevoskuljetusvaunumme saapuu rämisten Edsvikin tallin pihaan. Vaunumme kyljessä lukee pinkillä glittertekstillä Velehot, joka oli mun ja mun lapsuuden kilpaponin saakelin nolo tiiminimi. Äidin mielestä se on kuitenkin niin legendatarra, että se ei sitä suostu irrottamaankaan. Joku päivä irrotan sen kotikotona käydessäni vielä salaa.
“Iuhhhiuhhiiiiiii” vaunusta kuuluu ja kopin seinä kolisee. Mun superfiksu tamma on ilmeisesti saanut eväänsä syötyä ja vaatii kiireesti ulospääsyä. Joku muukin huomasi meidän tulon, sillä vaunun vieressä seisoo jo platinablondi nainen ja pitkänhuiskea nuori mies.
“Ookkonää veleho?” mies kysyy hymynkare suupielessään kun astun heitä kohti.
Naurahdan kiusaantuneena. Tietenkin ne huomasi sen tarran.
“Ihan Noora käy” sanon hymyillen.
“Samuel. Toi on Lotta” brunette esittelee ja tarttuu käteeni- jolla tosin olin avaamassa traileria enkä kättelemässä. Vastaan kiusaantuneena hymyillen kättelyyn ja päätän livahtaa tilanteesta avaamalla trailerin takaluukun, sillä äiti on jo irrottanut Wandan sisällä. Punainen puoliverinen tömistelee ja rämistelee kopista alas ja kirkkaan sään vuoksi räpyttelee pitkiä ripsiään auringon häikäistessä sen suuria ruskeita silmiä. Samassa kuulen hiekan rapisevan kohti tulevien hölkkäaskelien seurauksena ja näen naisen tulevan meitä kohti.
“Tervetuloa Edsvikiin! Mä oon tän paikan omistaja Pauliina!” nainen esittäytyy iloisesti. “Ja sä olit Noora etkö vaan ollutkin?” hän jatkaa.
“Joo, ja tää on Wanda” , kerron ujosti hymyillen. Kiroan mielessäni sitä, kuinka kiusallinen olin uusien tuttavuuksien kanssa. Toivottavasti ne ei saanut musta ihan urpoa ensivaikutelmaa.
“Lähetääs viemään se talliin nii voidaan kattoo samalla paikat mihin voit alkaa purkaa tavaroita” , Pauliina kertaa toimintasuunnitelmaa hymyillen ja viittilöi meitä tulemaan perässään kohti valkoista tallirakennusta. Hengitän syvään. Tästä se nyt alkaa.