Post by Hilla Nietosvaara on Oct 10, 2022 15:05:54 GMT
last edited Oct 22, 2022 10:55:46 GMT by Hilla Nietosvaara
|
|
Post by Hilla Nietosvaara on Oct 10, 2022 15:42:31 GMT
Hevosen kaipuuta
10.10.2022.
10.10.2022.
Istun sänkyni reunalla katsellen muuttolaatikkoa, joka oli tuijotellut mua jo kahden kuukauden päivät huoneeni nurkasta. Siellä on mun ratsastuskamat ja pari Tepolta jäänyttä satulahuopaa, joille epätoivoisesti toivoin vielä tulevan käyttöä. Toistaiseksi ne olivat pysyneet laatikossa täysin koskemattomina. En ollut päässyt edes näkemään hevosia sitten heinäkuun. Muutto Aihojoelle, melkein toiselle puolelle Suomea, oli ollut melkoinen shokki. En mä ollut osannut odottaa sitä lainkaan.
Sade ropisee vasten ikkunalautaa ja siamilaiskissa Amira puskee kylkeäni. Hymyilen sille haikeana rapsuttaessani sitä leuan alta. Kissa alkaa heti kehrätä, ja kuulostaa siltä kuin pieni moottori olisi hurahtanut käyntiin.
“Onks sullakin ikävä hevosia?” Kuiskaan sille hiljaa. Amira jatkaa hentoa kehräysääntä ja jää istumaan vierelleni. Johannes, mun sammakko jonka nimelle on naureskeltu sen nimiäispäivästä lähtien, alkaa kurnuttaa terraariossaan. Ääni on suoraan sanottuna kamala, mutta aina se nostattaa suupielet korviin. Vaikkei hevosia olisi näköpiirissä, mulla olisi kissat. Ja Johannes.
Oli äiti jankuttanut jostain lähiseudun ratsastuskoulusta. Mua ei vaan oikein nappaa enää jatkaa missään ratsastuskoulussa. Viikoittain vaihtuva hevonen ja joka tunti junnataan sitä samaa kehää maneesin ympäri. Itse taas olin bongannut vain vartin matkan päässä kotoa sijaitsevan Edsvikin Yksityistallin, ja totta kai koitin maanitella vanhempiani oman hevosen hankintaan. Sain vain naurut. Ei meillä olisi varaa, ja ne väittää etten jaksaisi ravata joka päivä tallilla. Just joo.
Aika ilman hevosia ei vaan tuntunut oikealta. Mulla ei täällä Aihojoella asuessa ollut mitään paikkaa, minne mennä viettämään vapaa-aikaa. Olin vain koulu, josta mä en kyllä tuntenut yhtään ketään. Olinkin siis upottanut itseni koulukirjoihin koko alkusyksyn, eikä loppua näkyisi ellen saisi jotain kivempaa tekemistä. Mietin Kajaanin ratsastuskouluun jäänyttä Teppoa. Ruunikko puoliverinen oli vienyt mun sydämen täysin. Niin uskomattoman kiltti ja lahjakas hevonen. Mietin myös Kajaaniin jääneitä ystäviäni Ellaa ja Ronjaa. Tai en mä tiedä mitä ne mulle nykyään ovat. Ilmeisesti aika paljon kahdestaan. Ei oltu juteltu mun muuton jälkeen kertaakaan, ja nyt kynnys kysyä kuulumisia oli kasvanut liian korkeaksi. Kaikki ois vaan paremmin, jos ei ois tarvinnut muuttaa.
Mietintäni keskeytyy äidin laukatessa huoneeseen puhelin kourassaan. Amira hyppää vierestäni piiloon maitopurkin näköiseen kissanpetiin, joka oli myös nököttänyt työpöydän vieressä vailla käyttäjää koko tämän ajan. Ei se sittenkään ollut niin hutiostos kuin olin kuvitellut.
“Oho” , äiti toteaa naurahtaen nähdessään siamilaiskissan majassa.
“Kato mitä mä löysin” Äiti jatkaa innostuneena ja ojentaa puhelimen minulle.
“Sympaattinen 18-vuotias kouluhevosruuna Kingi etsii luotettavaa ja hevosystävällistä vuokraajaa Edsvikin yksityistallilla! Pitkän kilpauran tehnyt hevonen on oikea herrasmies, joka ei satuttaisi kärpästäkään. Se kaipailisi kipeästi uutta ihmisystävää elämäänsä, voisitko sinä ehkä olla se? Jos kiinnostuit, ota yhteyttä: Pauliina Ylätalo, puh. 0442229326”
Sipaisen kirsikanpunaiset hiukseni nopealle nutturalle ja näpyttelen ilmoituksessa näkyneen puhelinnumeron ylös ja alan kirjoittaa viestiä. Tämä se olisi.