Post by Janni on Oct 21, 2022 17:47:05 GMT |
|
Post by Janni on Oct 21, 2022 17:48:04 GMT
Muutoksen tuulet? More like viima joka iskee raivolla naamalle
syyskuun puoliväli, 2022
Radiossa soi joku ärsyttävä poppipimputus ja ilmassa leijaili keinotekoinen hedelmäntuoksu, kun mä hörpin huoltsikalta ostettua Novellea aina välillä puhelimen näytöltä näkyvää kuvaa vilkaisten. Tiesin, että oli turha huolehtia Armista - vaikka se osasi olla oikea paholaisen ruumiillistuma ja toisinaan ihan pahvipäinen hevosapina, trailerissa se osasi käyttäytyä siivosti. Nyt se mokoma seistä tatitti muina sieninä ajoittain heilahtelevassa kärryssä ja maisteli heinäbuffetin antimia. Pieni hymy nyki mun suupieliäni, vaikka kaikki muut seikat siinä tilanteessa saikin mut itkemään tai ainakin vähän niiskuttamaan.
Mä olin joutunut jättämään taakse kaiken. Ihan kaiken alkaen tutuista paikoista ja koulusta ja hepoista aina kavereihin ja kotiinkin asti. Äiti oli yksi päivä sanonut haluavansa puhua – käyttäen sitä samaa äänensävyä ja -painoa, kun silloin, kun se ja isä olivat kertoneet mulle eroavansa – ja mä olin ehtinyt käymään mielessäni läpi ties minkälaisia skenaarioita, joista yksikään ei kuitenkaan ollut valmistanut mua siihen, mitä olin seuraavaksi kuullut.
“Me muutetaan Helsinkiin. Sain uuden työn sieltä.”
Me oltiin tultu aikaisemmin toimeen ihan hyvin. Oikeastaan paremmin kuin hyvin; kiiltävä bemari pihassa ja valkea kivitalo isolla pihalla kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta mä tiesin että äiti oli kunnianhimoinen ja halusi kiskoa itseään ylöspäin urallaan kuin millä tahansa kiipeilyseinällä.
Uutisten kuulemisen jälkeen mä olin ollut vähän hämilläni. Sitten mä olin itkenyt. Ja kerran mä olin menettänyt malttini ja huutanut. Mä en ollut ikinä raivonnut kunnolla, en varsinkaan äitille; mä en tiedä, kumpi meistä oli säikähtänyt sitä enemmän. Sen jälkeen mä olin vaan itkenyt hiljaa huoneessani, välillä peiton alla, itsekkäästi omaa kohtaloani surkutellen. Rautala saattoi olla aika pienenpuoleinen paikka, mutta mua se ei ollut ikinä haitannut. Siellä mulla oli ollut rooli, ja ystäviä niin ihmisissä kuin hevosissakin. Äitistä oli kuitenkin nähnyt ettei se oikeasti viihtynyt siellä, ja alunperinhän se oli muuttanut Rautalaan vaan isän perässä. Kai se toi jotain lohtua tähän kurjuuteen, että edes toinen meistä olisi onnellinen kaupungin sykkeessä.
Mä tiesin, että se oli vähän halpamaista, mutta ennen muuttoa olin lyönyt pöytään “mitä jos muuttaisin isälle” -kortin. Jälkeenpäin mun omatuntoni vähän kolkutti, koska tiesin varsin hyvin, että äiti ei voinut sietää isää. Se oli näyttänyt siltä, että muuttolaatikkojen täyttämässä olohuoneessa olisi vieraillut Jeesus, tai tyyliin Paavo Väyrynen.
“Toisaalta, kyl mä voisin sinne Helsinkiin tulla, jos saisin Armin mukaan”, olin varovaisesti mumissut pakatessani design-astiastoa kuplamuoviin.
Äiti oli suostunut siihen niin vähällä taivuttelulla, että mua oikeasti rupesi mietityttämään, kuinka paljon se pelkäsi sitä, että muuttaisin isän luokse ja jättäisin sen yksin. Vaikka olihan se pitkään yrittänyt saada mua vaihtamaan hevosiin ja vakuuttanut, että nyt muuttaessa olisi oiva tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja hankkia uusi ja parempi heppa.
Armi oli kuitenkin ollut osa mun elämää jo pidemmän aikaa. Kun mun edellinen poni oli jouduttu lopettamaan jännevamman seurauksena, mulle oli tarjottu mahdollisuutta Armin kanssa kisaamiseen. Sen jälkeen mä siirryin sen ylläpitämiseen ja se oli siitä lähtien ollut melkein kuin mun oma. Tiesin, että meillä olisi ollut varaa ostaa se omaksi, mutta äiti tahtoi tieten tahtoen vitkutella sen nojalla, että kohta mä kuitenkin kasvaisin ulos siitä. Hah. Mä roikkuisin siinä kiinni kunnes pystyisin ristimään jalat sen pörröisen vatsan alta.
Koko sotkun keskellä siis onneksi ainakin yksi asia oli varmaa; mulla oli mun paras kaveri mukana matkassa. (Niin kornilta kuin se kuulostaakin. Yök.)
syyskuun puoliväli, 2022
Radiossa soi joku ärsyttävä poppipimputus ja ilmassa leijaili keinotekoinen hedelmäntuoksu, kun mä hörpin huoltsikalta ostettua Novellea aina välillä puhelimen näytöltä näkyvää kuvaa vilkaisten. Tiesin, että oli turha huolehtia Armista - vaikka se osasi olla oikea paholaisen ruumiillistuma ja toisinaan ihan pahvipäinen hevosapina, trailerissa se osasi käyttäytyä siivosti. Nyt se mokoma seistä tatitti muina sieninä ajoittain heilahtelevassa kärryssä ja maisteli heinäbuffetin antimia. Pieni hymy nyki mun suupieliäni, vaikka kaikki muut seikat siinä tilanteessa saikin mut itkemään tai ainakin vähän niiskuttamaan.
Mä olin joutunut jättämään taakse kaiken. Ihan kaiken alkaen tutuista paikoista ja koulusta ja hepoista aina kavereihin ja kotiinkin asti. Äiti oli yksi päivä sanonut haluavansa puhua – käyttäen sitä samaa äänensävyä ja -painoa, kun silloin, kun se ja isä olivat kertoneet mulle eroavansa – ja mä olin ehtinyt käymään mielessäni läpi ties minkälaisia skenaarioita, joista yksikään ei kuitenkaan ollut valmistanut mua siihen, mitä olin seuraavaksi kuullut.
“Me muutetaan Helsinkiin. Sain uuden työn sieltä.”
Me oltiin tultu aikaisemmin toimeen ihan hyvin. Oikeastaan paremmin kuin hyvin; kiiltävä bemari pihassa ja valkea kivitalo isolla pihalla kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta mä tiesin että äiti oli kunnianhimoinen ja halusi kiskoa itseään ylöspäin urallaan kuin millä tahansa kiipeilyseinällä.
Uutisten kuulemisen jälkeen mä olin ollut vähän hämilläni. Sitten mä olin itkenyt. Ja kerran mä olin menettänyt malttini ja huutanut. Mä en ollut ikinä raivonnut kunnolla, en varsinkaan äitille; mä en tiedä, kumpi meistä oli säikähtänyt sitä enemmän. Sen jälkeen mä olin vaan itkenyt hiljaa huoneessani, välillä peiton alla, itsekkäästi omaa kohtaloani surkutellen. Rautala saattoi olla aika pienenpuoleinen paikka, mutta mua se ei ollut ikinä haitannut. Siellä mulla oli ollut rooli, ja ystäviä niin ihmisissä kuin hevosissakin. Äitistä oli kuitenkin nähnyt ettei se oikeasti viihtynyt siellä, ja alunperinhän se oli muuttanut Rautalaan vaan isän perässä. Kai se toi jotain lohtua tähän kurjuuteen, että edes toinen meistä olisi onnellinen kaupungin sykkeessä.
Mä tiesin, että se oli vähän halpamaista, mutta ennen muuttoa olin lyönyt pöytään “mitä jos muuttaisin isälle” -kortin. Jälkeenpäin mun omatuntoni vähän kolkutti, koska tiesin varsin hyvin, että äiti ei voinut sietää isää. Se oli näyttänyt siltä, että muuttolaatikkojen täyttämässä olohuoneessa olisi vieraillut Jeesus, tai tyyliin Paavo Väyrynen.
“Toisaalta, kyl mä voisin sinne Helsinkiin tulla, jos saisin Armin mukaan”, olin varovaisesti mumissut pakatessani design-astiastoa kuplamuoviin.
Äiti oli suostunut siihen niin vähällä taivuttelulla, että mua oikeasti rupesi mietityttämään, kuinka paljon se pelkäsi sitä, että muuttaisin isän luokse ja jättäisin sen yksin. Vaikka olihan se pitkään yrittänyt saada mua vaihtamaan hevosiin ja vakuuttanut, että nyt muuttaessa olisi oiva tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja hankkia uusi ja parempi heppa.
Armi oli kuitenkin ollut osa mun elämää jo pidemmän aikaa. Kun mun edellinen poni oli jouduttu lopettamaan jännevamman seurauksena, mulle oli tarjottu mahdollisuutta Armin kanssa kisaamiseen. Sen jälkeen mä siirryin sen ylläpitämiseen ja se oli siitä lähtien ollut melkein kuin mun oma. Tiesin, että meillä olisi ollut varaa ostaa se omaksi, mutta äiti tahtoi tieten tahtoen vitkutella sen nojalla, että kohta mä kuitenkin kasvaisin ulos siitä. Hah. Mä roikkuisin siinä kiinni kunnes pystyisin ristimään jalat sen pörröisen vatsan alta.
Koko sotkun keskellä siis onneksi ainakin yksi asia oli varmaa; mulla oli mun paras kaveri mukana matkassa. (Niin kornilta kuin se kuulostaakin. Yök.)